Olen viime aikoina keskittynyt kolmanteen käsikirjoitukseeni ja nuorison sivistämisyrityksiin. Kaksi ensimmäistähän niistä kässäreistä majailevat kustantajalla...

Käsittelemäni aiheet ovat olleet jotenkin toinen toistaan rankempia. Ensin äitinsä menettänyt, kiusattu seiskaluokkalaistyttö, sitten suljetun lahkon henkinen pahoinpitely ja nyt on käsittelyn alla oppilastaan seksuaalisesti hyväksikäyttävä opettaja. Miksi ei voisi kirjoittaa vaikka sateenkaarista ja kukkasista? No varmaan siksi, että se ei kiinnostaisi ketään.

Let's face it: tämä maailma on raadollinen. Ihmisiä kiinnostaa skandaali, keltaisena huutava lööppi. Kirjallisuuden pitää vastata kysyntään. Tarvitaan draamaa.

Kakkoskäsikirjoitukseeni verrattuna tämä kolmas on kuitenkin kielellisesti huolitellumpaa. Ainakin sellaiseen olen pyrkinyt. Huolellista, runollista settiä, jossa melko vakava juoni. Saa nähdä, mitä siitä sanotaan - kun en edes tiedä, mitä niistä kahdesta ekasta sanotaan!

Huoh, odottaminen...

Tekstinpätkä tähän loppuun:

Antonille on olemassa kolme aikaa: ”sillon kun mä olin kersa”, ”nyt” ja ”ehkä joskus”. Kun hän oppisi, että suurin osa vapaudesta on vastuuta, aikoihin alkaisi limittyä myös ”huomenna”, ”ensi viikolla” ja ”vuoden päästä”. Mutta sellainen kasvaminen tekee kipeää – se vaatii siipien repimistä selän syvimmästä lihasta. Anton ei vielä tiedä, että joku tekisi sen hänen puolestaan tavalla, jota toiseen ihmiseen ei koskaan saisi käyttää.

Pahemmalla kuin tappaminen.

Sillä sen jälkeen pitää jäädä henkiin. Nostaa pää. Elää.

Elää silti, vaikka haavoja on paikoissa, joita ei edes tiennyt olevan olemassa.

 

Minulle on sanottu, että koettuaan jotain hirveää, ihminen kasvaa. Mutta miten? Kasvamista on niin monenlaista, on sellaista punaposkista, pömppömassuista kasvamista, jota sukulaiset päivittelevät. On kirjaviisasta kasvamista, hetkiä, jolloin oppii sanat, kuten ”intertekstuaalisuus”, ”konteksti” ja ”diskurssi” ja hetkiä, jolloin oppii lähes luontevasti piilottamaan ne keskusteluun. Sitten on kaikista syvintä kasvamista, sellaista, joka polttomerkitään ihmisen sisään. Se on vääränlaista aikuisuutta, aikuisuutta, jonka jalat eivät ylety pohjaan. Sellaisesta kasvamisesta jää jälki. Niin kuin teininä, kun kirjoitettiin käsivarteen permanent-kynällä FUCK. Sitä hinkattiin vedellä saippualla meikinpoistoaineella kynsilakanpoistoaineella tärpätillä, kunnes lopulta se oli haaleanmusta muisto punaisella, aralla iholla. Sellainen kasvaminen ei ole lohduttavaa, se ei riitä surun paikkausaineiksi. Se ei riitä korvaukseksi menetetystä elämästä.