ILKKA REMES

TERÄSLEIJONA

(WSOY  2011)

 

Mitä jos rasismi leviää käsiin? Mitä jos venäläiset haluaisivat kostaa Anton Salosen lapsikaappaustapauksen? Millainen valta sosiaalisella medialla ja joukkoviestinnällä olisi modernissa sodanlietsonnassa? Siinä on joukko kysymyksiä, joihin Ilkka Remes pureutuu uutuudessaan nimeltä Teräsleijona.

Viime kesänä koukutuin Remeksen kirjoihin ja imin lähes koko tuotannon. Sitten kyllästyin. Ne toistivat itseään, juonikuviot olivat aina samanlaiset. Etenkin Remeksen nuortenkirjat alkoivat haukotuttaa, enkä enää jaksanut kiinnostua aikuisten kirjojen päähenkilöistäkään, poliiseista Antista ja Johannasta.

Teräsleijona kuitenkin kiehtoi minua jo takakantensa perusteella - päähenkilö oli entinen poliisi Riku Tanner ja aihe hyvin ajankohtainen: venäläissuomalainen huoltajuuskiista ja median syöttämä propaganda. Kirja osoittautui erääksi niistä, joita ei lasketa kädestä ennen kuin jokainen sivu on luettu tai kello on neljä aamuyöllä ja silmät ovat ristissä.

Juoni on taattua Remestä, monimutkainen, mutta tiukasti kasassa pysyvä. Se lähtee liikkeelle, kun Riku alkaa käydä rajua huoltajuuskiistaa pojastaan Leosta, jonka venäläinen äiti ja tämän uusi mies haluavat viedä Venäjälle. Media repii jutusta kaiken irti - tekee Rikusta paholaisen ja Katjan uudesta perheestä uhrin. Venäjä raivostuu. Riku kuitenkin tekee kaikkensa saadakseen pidettyä pojan itsellään ja saa selville, että Katjan uusi mies Hans ei ole mikään kuoropoika.

Rikun apuna hääräilee kolme tyyppiä: Rikuun ihastunut historiantutkija Elina, venäläinen Anton ja ammattisotilas Rauli, joka ei kaihda keinoja. Raulilla valitettavasti on omakin agenda, jossa Riku on vain välikappaleena.

Ihailen Remeksen taitoa pitää kasassa monimutkainen juoni ja samalla rakentaa uskottavat, voimakkaat henkilöhahmot, joiden kohtalon lukija todella haluaa selvittää. Samalla Remes tunkee kirjoihinsa valtavasti ajankohtaista, mediasta tuttua materiaalia, kuten Teräsleijonassa Osama Bin Ladenin kuolema, Anton Salosen kaappaus diplomaattiautossa Venäjältä Suomeen sekä rajut nettikirjoittelut.

Tykkään myös tavasta, jolla Remes fokalisoi vuorotellen eri henkilöiden kautta. Lukija saa monipuolisen kuvan henkilöiden tavasta toimia ja ajatella ja toisaalta yllätyksellisyys säilyy, kun kertoja ei ole kaikkitietävä.

Remeksen käyttämä kieli ei ole mitenkään erityistä. Se on helppolukuista ja sujuvaa, mutta persoonatonta. Tosin jos kirjoittaa valtavan monimutkaisen juonen, runollinen kieli saattaisi helposti syödä sen kasassapysymistä.

Jostakin luin ihan vähän aikaa sitten (taisi itse asiassa olla kasiluokan oppikirja), että korkeakirjallisuuden ja viihdekirjallisuuden raja on hämärtynyt, sillä esimerkiksi dekkareiden arvostus on noussut hurjasti. Mitä on korkeakirjallisuus ja mitä viihdekirjallisuus? Onko viihdekirjallisuus automaattisesti "huonompaa kirjallisuutta"?

Remes on eräs Suomen myydyimmistä kirjailijoista - miksi hänen kirjojaan ei siis aseteta ehdokkaiksi esimerkiksi Finlandia-palkinnolle? En totta puhuen tiedä, edustaako Remes korkeakirjallisuutta vai viihdekirjallisuutta tai että onko sellainen jako edes ajankohtainen. Pitäisi ehkä joskus käydä luennoilla...