JUKKA NIEMINEN

ZOMBIE-VYÖHYKE

(Mediapinta, 2012)

 

No niin, sain käsiini siis kaverin verisen ja suolenpätkäisen kirjan. Luin sen melkolailla yhdeltä istumalta, mikä yleensä viestii siitä, että kirjassa on ollut Jotakin.

Zombie-vyöhykkeessä joukko ihmisiä linnoittautuu turvaan saareen, kun zombiepidemia valtaa maailmaa. Lopulta saari kuitenkin alkaa ikävystyttää, ja Jukkis, Neea, Marina sekä Hepe lähtevät etsimään onneaan muualta. Tapahtumat sijoittuvat Tampereen raunioituneeseen ympäristöön.

Jukkiksella on ehdottomasti kyky pitää tarina kasassa ja lukija otteessaan. Henkilöt ovat herkullisia (ei siis vain zombi-tyyliin, vaan myös kuvainnollisesti...), juoni kulkee ja tapahtumia riittää. Kuvailu menee ajoittain inhorealistisuudessaan hieman överiksi, mutta se kuuluu toki genreen.

Mitä nyt kirjallisuuden kenttää tunnen, zombikauhu ja kauhu ylipäätään on suomalaisittain aika marginaalissa. Kauhu on vaikea laji, ja Zombie-vyöhykkeeltä olisin toivonut psykologista ulottuvuutta lisää. Splatter toimii tiettyyn pisteeseen asti, mutta lopulta se on vain anatomiaa - Jukkis ei aivan ole tavoittanut vanhan kauhufriikin toivomaa psykologista painostavuutta kirjaansa. Ehkä tietynlainen viivytteleminen, pysäytykset, eri aistien piinaava yhdisteleminen olisivat nostaneet kirjan vielä uudelle ulottuvuudelle.

Äikänope ei myöskään voi jättää huomiotta kirjan lukuisia kielivirheitä. Jokin-pronominin käyttö artikkelina, joka-, mikä- ja hän-pronominien virheelliset viittaussuhteet sekä alkaa-verbin rektiovirheet pistivät harmittavasti välimerkinrakastelemiseen tottuneeseen silmään. Virheistä huolimatta kieli on kuitenkin sujuvaa ja mukavaa lukea.

Nautinnollisinta Zombie-vyöhykkeessä on ehdottomasti värikkäät, syvät henkilöt, heidän väliset suhteensa ja jännittävä juoni. Lopusta pidin myös, vaikka ikäviltä kohtaloilta ei vältytä...

 Olen viime aikoina keskittynyt kolmanteen käsikirjoitukseeni ja nuorison sivistämisyrityksiin. Kaksi ensimmäistähän niistä kässäreistä majailevat kustantajalla...

Käsittelemäni aiheet ovat olleet jotenkin toinen toistaan rankempia. Ensin äitinsä menettänyt, kiusattu seiskaluokkalaistyttö, sitten suljetun lahkon henkinen pahoinpitely ja nyt on käsittelyn alla oppilastaan seksuaalisesti hyväksikäyttävä opettaja. Miksi ei voisi kirjoittaa vaikka sateenkaarista ja kukkasista? No varmaan siksi, että se ei kiinnostaisi ketään.

Let's face it: tämä maailma on raadollinen. Ihmisiä kiinnostaa skandaali, keltaisena huutava lööppi. Kirjallisuuden pitää vastata kysyntään. Tarvitaan draamaa.

Kakkoskäsikirjoitukseeni verrattuna tämä kolmas on kuitenkin kielellisesti huolitellumpaa. Ainakin sellaiseen olen pyrkinyt. Huolellista, runollista settiä, jossa melko vakava juoni. Saa nähdä, mitä siitä sanotaan - kun en edes tiedä, mitä niistä kahdesta ekasta sanotaan!

Huoh, odottaminen...

Tekstinpätkä tähän loppuun:

Antonille on olemassa kolme aikaa: ”sillon kun mä olin kersa”, ”nyt” ja ”ehkä joskus”. Kun hän oppisi, että suurin osa vapaudesta on vastuuta, aikoihin alkaisi limittyä myös ”huomenna”, ”ensi viikolla” ja ”vuoden päästä”. Mutta sellainen kasvaminen tekee kipeää – se vaatii siipien repimistä selän syvimmästä lihasta. Anton ei vielä tiedä, että joku tekisi sen hänen puolestaan tavalla, jota toiseen ihmiseen ei koskaan saisi käyttää.

Pahemmalla kuin tappaminen.

Sillä sen jälkeen pitää jäädä henkiin. Nostaa pää. Elää.

Elää silti, vaikka haavoja on paikoissa, joita ei edes tiennyt olevan olemassa.

 

Minulle on sanottu, että koettuaan jotain hirveää, ihminen kasvaa. Mutta miten? Kasvamista on niin monenlaista, on sellaista punaposkista, pömppömassuista kasvamista, jota sukulaiset päivittelevät. On kirjaviisasta kasvamista, hetkiä, jolloin oppii sanat, kuten ”intertekstuaalisuus”, ”konteksti” ja ”diskurssi” ja hetkiä, jolloin oppii lähes luontevasti piilottamaan ne keskusteluun. Sitten on kaikista syvintä kasvamista, sellaista, joka polttomerkitään ihmisen sisään. Se on vääränlaista aikuisuutta, aikuisuutta, jonka jalat eivät ylety pohjaan. Sellaisesta kasvamisesta jää jälki. Niin kuin teininä, kun kirjoitettiin käsivarteen permanent-kynällä FUCK. Sitä hinkattiin vedellä saippualla meikinpoistoaineella kynsilakanpoistoaineella tärpätillä, kunnes lopulta se oli haaleanmusta muisto punaisella, aralla iholla. Sellainen kasvaminen ei ole lohduttavaa, se ei riitä surun paikkausaineiksi. Se ei riitä korvaukseksi menetetystä elämästä. 

ROSA LIKSOM

HYTTI NRO 6

(WSOY 2011)

 

Ensimmäinen ajatukseni Finlandia-voittajasta oli, että kuinka samankaltainen se onkaan Finlandia Junior -voittajan kanssa. Molemmat sijoittuvat 80-luvulle, molemmissa juoni on yksinkertainen, mutta kieli on kaunista, runollista (joskaan ei lainkaan samanlaista), molemmissa on suuressa osassa itä ja molemmissa on jopa tyttörakkautta - Rosa Liksomin kirjassa sillä ei tosin ole juurikaan merkitystä juonen kannalta.

Mielenkiintoista kirjassa on, että vaikka siinä ei oikeastaan tapahdu mitään, siinä tapahtuu koko ajan jotain. On tyttö, mies ja muuttuva, elävä Neuvostoliitto. On Siperian rata Moskovasta Mongoliaan, miehen kertomukset ja tytön takaumat.

"Kaikki on liikkeessä: lumi, vesi, ilma, puut, pilvet, tuuli, kaupungit, kylät, ihmiset ja ajatukset." Virke toistuu moneen kertaan matkan edetessä, ja se on totta: kaikki on liikkeessä junan ulkopuolella, mutta myös tytön ajatuksissa.

Mies ja tyttö ovat taitavasti rakennettuja henkilöitä. Vain miehellä on nimi: Vadim Nikolajevits. Tytön nimeä ei kerrota koskaan, ja hänen repliikkinsä - yhtä lukuun ottamatta - ovat epäsuoraa esitystä. Tytön tunteita, tekoja ja ajatuksia kuvataan kuitenkin jatkuvasti sellaisella vyöryllä, että tyttö yhtä aikaa tulee hyvin lähelle lukijaa ja jää hyvin etäiseksi. Samoin käy Neuvostoliitolle: kirja saa lukijan yhtä aikaa rakastamaan ja vierastamaan maata.

Liksomin kerronta perustuu melko paljon toistolle, joka jäljittelee ehkä junan kulkua, ainaista saapumista ja lähtemistä. Lisäksi Liksom käyttää usein pitkiä adjektiivi- ja substantiivivyöryjä, jotka ajoittain puuduttavat: "Taakse jää Irkutsk, hiljainen, jään sitoma keväinen kaupunki. Taakse jää Irkutsk, yliopiston kirjaston keltaiset kaakelit, vaaleanpunainen sipulikirkko, puistot ja puistikot, kovaääniset ja höyryävät yleiset saunat, väsynyt maa --" Ja luettelo jatkuu. Samanlainen luettelo on jokaisen kaupungin kohdalla. Oikeastaan pidän siitä. Niinhän ne asiat junan ikkunasta näkyvät - nopeana, hengästyttävänä luettelona.

Koko kirjan ajan odotin jotain dramaattista muutosta tytössä, miehessä tai heidän suhteessaan. Esimerkiksi, että tyttö olisi viimein antanut miehelle, kun tämä sitä niin kinusi. Lisäksi odotin saavani selville, mitä Mitkalle oli tapahtunut. Tytön piti tehdä Siperian-retki rakkaansa Mitkan kanssa, mutta hän onkin junassa yksin. Asia selviää kyllä, mutta verkkaisesti. Niin kuin kaikki. Pirun hidas juna.

Hytti nro 6 on kuitenkin ensimmäinen koskaan lukemani kirja, jonka hidasrytmisyys ei häiritse. Se kuuluu kirjaan - se ja kaunis, pysähtyvä kuvailu.

Koska en keksi kirjasta juuri mitään haukuttavaa, on pakkoa haukkua sen kantta. Onkohan graafikko ollut lomalla? Hassuinta on, että sisäkanteen on printattu upeita värikuvia - ehkä Neuvostoliitosta? Ulkokansi taas on tappavan tylsä. Njäh.

ANNA-LEENA HÄRKÖNEN

ONNEN TUNTI

(Otava 2011)

 

 

 

Minäkertoja Tuula saa ajatuksen: otetaan sijaislapsi. Hän saa taivuteltua miehensä Harrin ja kymmenvuotiaan poikansa ideaansa, ja valmennuksen sekä sossuvierailujen jälkeen heistä tulee superhellyydenkipeän viisivuotiaan Vennin sekä välttelevän kahdeksanvuotiaan Luken sijaisperhe, jonka elämään oman sivumakunsa antaa biologinen äiti Ninna. "Miltä tuntuu alkaa hoitamaan varastettuja lapsia?" on Ninnan ensimmäiset sanat Tuulalle ja Harrille.

Siihen kysymykseen koko kirja pureutuu ja antaa ainakin osittaisen vastauksen: pelottavalta, ihanalta, haastavalta (ei vaikealta, vaikea on kielletty sana), riittämättömältä, vihaiselta, onnelliselta, surulliselta ja vaaralliselta - äärimmäisen hengästyttävästi niiltä kaikilta yhtä aikaa.

Härkösen tapa vuodattaa kaikki tunteet lukijan niskaan ei ole ahdistava, vaan tuore, silmät avaava. Hän ohjaa lukijan äitiyden syvimpään koloseen, riisuu rehellisesti, aidosti sanoiksi kiellettyinä pidetyt tunteet ja ajatukset.

Kirjassa käytetty kieli on hallittua, kypsää ja taidokasta. Yhtä ainoata kliseetä ei ole, ja tunteista, joista on niin valtavasti kirjoitettu, Härkönen kirjoittaa aivan uudella tavalla. Tuntuu, että kirja vain soljuu eteenpäin, niin hengittävää ja vaivatonta kieli on. Siitä tulee samanlainen olo kuin voisi kuvitella tulevan tunkkaiselle villapaidalle, joka ripustetaan muutamaksi tunniksi raikkaaseen pakkasilmaan tuulettumaan.

Olisin ehkä kaivannut kirjalta jonkinlaista häräntappoasemaista intohimoa - pelastamisen kokemusta. Mutta ehkä idea onkin juuri siinä, että vaikka kuinka haluaisi pelastaa kovia kokeneet lapset, "parantaa halaamalla", siihen ei kukaan pysty. Tavallinen läsnäolo on kaikki, mitä voi tehdä.

Kirja ei pääty mitenkään. Loppu jää ärsyttävän avoimeksi. Venni ja Luke eivät "korjaannu", Tuula ei vaivu auvoiseen tunteeseen siitä, kuinka ihana elämä hänellä onkaan. Mieleeni tuli väkisin Torey Haydenin iki-ihana Tiikerin lapsi, jossa kamalan kovia kärsineestä pikku-Sheilasta kasvaa lopulta tasapainoinen nuori nainen.

Olisiko Härkösellä jatko-osan paikka? Minä ainakin lukisin!

 

ILKKA REMES

TERÄSLEIJONA

(WSOY  2011)

 

Mitä jos rasismi leviää käsiin? Mitä jos venäläiset haluaisivat kostaa Anton Salosen lapsikaappaustapauksen? Millainen valta sosiaalisella medialla ja joukkoviestinnällä olisi modernissa sodanlietsonnassa? Siinä on joukko kysymyksiä, joihin Ilkka Remes pureutuu uutuudessaan nimeltä Teräsleijona.

Viime kesänä koukutuin Remeksen kirjoihin ja imin lähes koko tuotannon. Sitten kyllästyin. Ne toistivat itseään, juonikuviot olivat aina samanlaiset. Etenkin Remeksen nuortenkirjat alkoivat haukotuttaa, enkä enää jaksanut kiinnostua aikuisten kirjojen päähenkilöistäkään, poliiseista Antista ja Johannasta.

Teräsleijona kuitenkin kiehtoi minua jo takakantensa perusteella - päähenkilö oli entinen poliisi Riku Tanner ja aihe hyvin ajankohtainen: venäläissuomalainen huoltajuuskiista ja median syöttämä propaganda. Kirja osoittautui erääksi niistä, joita ei lasketa kädestä ennen kuin jokainen sivu on luettu tai kello on neljä aamuyöllä ja silmät ovat ristissä.

Juoni on taattua Remestä, monimutkainen, mutta tiukasti kasassa pysyvä. Se lähtee liikkeelle, kun Riku alkaa käydä rajua huoltajuuskiistaa pojastaan Leosta, jonka venäläinen äiti ja tämän uusi mies haluavat viedä Venäjälle. Media repii jutusta kaiken irti - tekee Rikusta paholaisen ja Katjan uudesta perheestä uhrin. Venäjä raivostuu. Riku kuitenkin tekee kaikkensa saadakseen pidettyä pojan itsellään ja saa selville, että Katjan uusi mies Hans ei ole mikään kuoropoika.

Rikun apuna hääräilee kolme tyyppiä: Rikuun ihastunut historiantutkija Elina, venäläinen Anton ja ammattisotilas Rauli, joka ei kaihda keinoja. Raulilla valitettavasti on omakin agenda, jossa Riku on vain välikappaleena.

Ihailen Remeksen taitoa pitää kasassa monimutkainen juoni ja samalla rakentaa uskottavat, voimakkaat henkilöhahmot, joiden kohtalon lukija todella haluaa selvittää. Samalla Remes tunkee kirjoihinsa valtavasti ajankohtaista, mediasta tuttua materiaalia, kuten Teräsleijonassa Osama Bin Ladenin kuolema, Anton Salosen kaappaus diplomaattiautossa Venäjältä Suomeen sekä rajut nettikirjoittelut.

Tykkään myös tavasta, jolla Remes fokalisoi vuorotellen eri henkilöiden kautta. Lukija saa monipuolisen kuvan henkilöiden tavasta toimia ja ajatella ja toisaalta yllätyksellisyys säilyy, kun kertoja ei ole kaikkitietävä.

Remeksen käyttämä kieli ei ole mitenkään erityistä. Se on helppolukuista ja sujuvaa, mutta persoonatonta. Tosin jos kirjoittaa valtavan monimutkaisen juonen, runollinen kieli saattaisi helposti syödä sen kasassapysymistä.

Jostakin luin ihan vähän aikaa sitten (taisi itse asiassa olla kasiluokan oppikirja), että korkeakirjallisuuden ja viihdekirjallisuuden raja on hämärtynyt, sillä esimerkiksi dekkareiden arvostus on noussut hurjasti. Mitä on korkeakirjallisuus ja mitä viihdekirjallisuus? Onko viihdekirjallisuus automaattisesti "huonompaa kirjallisuutta"?

Remes on eräs Suomen myydyimmistä kirjailijoista - miksi hänen kirjojaan ei siis aseteta ehdokkaiksi esimerkiksi Finlandia-palkinnolle? En totta puhuen tiedä, edustaako Remes korkeakirjallisuutta vai viihdekirjallisuutta tai että onko sellainen jako edes ajankohtainen. Pitäisi ehkä joskus käydä luennoilla...