VILJA-TUULIA HUOTARINEN

VALOA VALOA VALOA

(Karisto 2011) 

 

Vilja-Tuulia Huotarisen valoa valoa valoa oli ehdoton täytyy-saada heti, kun se ilmestyi. Finlandia-junior ei yhtään auttanut asiaa. Kun sitten sain kirjan käsiini, luin sen yhdeltä istumalta, ja se oli upea upea upea.

Kirja kertoo rakkaudesta, menettämisestä ja nuoruudesta - räjähdyksistä Mariiassa ja Tsernobylissa. Juoni on yksinkertainen: tyttö tapaa toisen tytön, he rakastuvat, toinen tytöistä kuolee. Mistä muusta voisi kirjoittaa kuin kahdesta pohjimmaisesta, rakkaudesta ja kuolemasta? Persoonalliseksi yksinkertaisen juonen tekee mieletön, runollinen kieli, joka on omaperäistä, mutta ei silti tekotaiteellista.

Kertojaratkaisu yhtä aikaa kiehtoi ja ärsytti minua. Päähenkilö itse, Mariia Ovaskainen, kertoo hänen ja Mimin tarinan. Mariia kommentoi omaa kerrontaansa ja puhuttelee lukijoita jatkuvasti: "HYVÄT LUKIJAT! Te toivotte, että minä ratkaisen tämän tarinan." Vaikka en aina tiennyt, mitä ajatella kertojasta, tulin lopulta siihen tulokseen, että ilman sitä kirja ei olisi sellainen kuin sen pitää olla. Mariian läheisyys lukijaan tekee tytön vielä käsinkosketeltavammaksi.

Kertojan lisäksi pohdin kohtia Tsernobylistä. Ensimmäinen ajatukseni niistä oli, että miten kukaan voi kirjoittaa jostain niin proosallisesta kuin ydinräjähdyksestä niin upeasti, epäwikipediamaisesti. Koko kirjan ajan odotin, että Tsernobyl liittyisi juoneen jotenkin, mutta niin ei käynyt - ei muuten kuin räjähdysten osalta.

90-luvun lapsena rakastuin 80-luvun ajankuvaan. Maria Magdalena -biisi (joka muuten on ihana), huumeettomuus (paitsi Turussa), halailemattomuus... Siitä ei kuitenkaan juuri puhuta, millaista on olla lesbo 80-luvulla. Toisaalta en kyllä sitä kaivannutkaan. Oli jotenkin rauhoittavaa lukea kirja, joka ei alleviivaa aihetta.

Vaan keskittyy rakkauteen. Sen valoon valoon valoon.