Alkukesästä lähetin romaanikäsikirjoitukseni Suomen suurimpiin kustantamoihin. Ensimmäisestä tuli vastaus viikossa. Se oli litteä, A5:n kokoinen kuori. Huokaisin syvään, istuuduin helteisen kuistin portaalle ja revin kuoren auki sydän jyskyttäen kuin rokkikonsertin basso. Yritin asennoitua kieltävään vastaukseen, ettei sattuisi. Sellaista ei kuitenkaan tullut. Meni hetki ennen kuin tajusin piteleväni käsissäni yhden liuskan mittaista palautetta - korjauksia!

"Olet taitava kirjoittaja, mutta."

Muilta kustantajilta sain yksi toisensa jälkeen persoonattoman ei kiitoksen, mutta tälle yhdelle aloin tehdä korjailuja. Rusensin hampaani yhteen, maalasin kymmeniä liuskoja ja painoin deleteä. Sitten kirjoitin saman verran takaisin.

Liikaa asiaa yhdessä kirjassa. Sivujuonet pois. Mieti, mikä on tekstissä Tärkeintä ja anna sen näkyä.

Muutama viikko sitten sain lisää palautetta - uusia korjauksia. Nyt en joutunut enää poistamaan niin paljon, lähinnä kirjoittamaan lisää, syventämään. Ja sitten taas odotan.

Vaikka en mitään muuta haluaisi niin paljon kuin kustannussopimuksen, niin tämä prosessi (ääk, marjatiurasana!) on opettanut minulle aika tavalla kärsivällisyyttä. Tekee mieli hehkuttaa koko maailmalle, että yksi Suomen suurimmista kustantamoista on edes pikkuisen kiinnostunut minusta, mutta kun se ei merkitse vielä mitään. Se ei tee minusta kirjailijaa.