ANNA-LEENA HÄRKÖNEN

ONNEN TUNTI

(Otava 2011)

 

 

 

Minäkertoja Tuula saa ajatuksen: otetaan sijaislapsi. Hän saa taivuteltua miehensä Harrin ja kymmenvuotiaan poikansa ideaansa, ja valmennuksen sekä sossuvierailujen jälkeen heistä tulee superhellyydenkipeän viisivuotiaan Vennin sekä välttelevän kahdeksanvuotiaan Luken sijaisperhe, jonka elämään oman sivumakunsa antaa biologinen äiti Ninna. "Miltä tuntuu alkaa hoitamaan varastettuja lapsia?" on Ninnan ensimmäiset sanat Tuulalle ja Harrille.

Siihen kysymykseen koko kirja pureutuu ja antaa ainakin osittaisen vastauksen: pelottavalta, ihanalta, haastavalta (ei vaikealta, vaikea on kielletty sana), riittämättömältä, vihaiselta, onnelliselta, surulliselta ja vaaralliselta - äärimmäisen hengästyttävästi niiltä kaikilta yhtä aikaa.

Härkösen tapa vuodattaa kaikki tunteet lukijan niskaan ei ole ahdistava, vaan tuore, silmät avaava. Hän ohjaa lukijan äitiyden syvimpään koloseen, riisuu rehellisesti, aidosti sanoiksi kiellettyinä pidetyt tunteet ja ajatukset.

Kirjassa käytetty kieli on hallittua, kypsää ja taidokasta. Yhtä ainoata kliseetä ei ole, ja tunteista, joista on niin valtavasti kirjoitettu, Härkönen kirjoittaa aivan uudella tavalla. Tuntuu, että kirja vain soljuu eteenpäin, niin hengittävää ja vaivatonta kieli on. Siitä tulee samanlainen olo kuin voisi kuvitella tulevan tunkkaiselle villapaidalle, joka ripustetaan muutamaksi tunniksi raikkaaseen pakkasilmaan tuulettumaan.

Olisin ehkä kaivannut kirjalta jonkinlaista häräntappoasemaista intohimoa - pelastamisen kokemusta. Mutta ehkä idea onkin juuri siinä, että vaikka kuinka haluaisi pelastaa kovia kokeneet lapset, "parantaa halaamalla", siihen ei kukaan pysty. Tavallinen läsnäolo on kaikki, mitä voi tehdä.

Kirja ei pääty mitenkään. Loppu jää ärsyttävän avoimeksi. Venni ja Luke eivät "korjaannu", Tuula ei vaivu auvoiseen tunteeseen siitä, kuinka ihana elämä hänellä onkaan. Mieleeni tuli väkisin Torey Haydenin iki-ihana Tiikerin lapsi, jossa kamalan kovia kärsineestä pikku-Sheilasta kasvaa lopulta tasapainoinen nuori nainen.

Olisiko Härkösellä jatko-osan paikka? Minä ainakin lukisin!